Painava valo
Hippolyte Korjaamo
15.8.–18.10.2025
Seuraan keskipäivän pystysuoran kirkuvia valosyöksyjä. Illasta hidastuva valo on raskasta ja oranssia. Sinertyvä yö pakenee. Lähimmästä tähdestämme matkaan lähteneet valonhiukkaset määrittävät meidät. Liikutun sen poskettomasta voimasta, sen uskomattomasta kyvystä muovata muuta materiaa, sen kyltymättömästä antamisen halusta, pyyteettömästä rakkaudesta.
Painava valo on fotonien loputtoman sähinän ihailua, erilaisten materioiden yhteentulemisen ihmettelyä. Se on ollut palkittua odottamista.
Olen kuvannut valoa absorboivia kappaleita. Materian näkökulmasta kappaleet ovat täyttyneet kaikella sitä ympäröinyttä tilaa koskeneella valolla. Kehostani kimmahtaneet, palmuvehkaa viistäneet, vesilasissa taittuneet valonhiukkaset ovat imeytyneet niihin. Mutta mitä nämä kappaleet, jotka eivät heijasta lainkaan valoa ovat kameralle? Valoherkän filmin ja kappaleen välinen materiaalien yhteys jää toteutumatta. Kappaleesta tulee kameralle olematon, valokuvan antiteesi.
Havaintokykymme ulkopuolelle jää kosketuksia ja suhteita. Minkälaisiin lämpimämpiin kanssaelon asentoihin voisimme asettua?
Työskentelyyn kutsuin mukaan kaksi kollegaa, Jussi Ronkaisen ja Antti-Juhani Mannisen. Pyysin heitä kirjoittamaan töilleni kumppanitekstejä. Myötäelossa on syntynyt nähtäväksi hidastuneita muotoja. Ne ovat horjuneet hetkeksi kuvapintoihin ja kielellisiin merkintöihin. Olen pyrkinyt luomaan luottamussuhteita, joissa ei niinkään luuduteta tai järjestetä vaan kaikkea määrittää ehdoton pyrkimys antaa asioiden valua otteen läpi.
